Tietyssä vaiheessa pelielämääni kaikki muuttui. Kun olin viettänyt suurimman osan parikymppisestä iästäni pelimaratoneja tuntikausia ja herännyt silmät pyöreinä koko päivän kestäneistä pelihetkistä, prioriteettini muuttuivat. En voi enää pelata, vaikka kuulen yhä konsolin kutsun ja kaipaan pelin vietäväksi. Maltillisuus on avainasemassa, mutta on vaikeaa löytää keino, jolla oppii unohtamaan epäterveelliset pelitottumukset. Tai ainakin oli, kunnes tuli The Legend of Zelda: Breath of the Wild.
Paljon on muuttunut sen jälkeen, kun tämä peli julkaistiin vuonna 2017. Minulla on nyt pikkulapsi, ja peliaikani rajoittuu 15 minuutin tai puolen tunnin mittaisiin pätkiin, ja Breath on sellainen peli, johon pelaajat voivat uppoutua tuntikausiksi. Mutta pelin jatko-osaa - Tears of the Kingdomia, jonka on määrä ilmestyä ensi toukokuussa - odotellessa uudelleenpeluu tuntui tarpeelliselta. Lähdin siis etsimään keinoa, jolla saisin suuren pelin mahtumaan pieneen peliaikaani. Temppu? Tavoitteiden asettaminen. Aina kun otan ohjaimen käteeni, vaikka vain muutamaksi minuutiksi, varmistan, että minulla on jokin tietty tehtävä, ja sitten teen sen. Se on yhtä tyydyttävää kuin eksyminen, mutta sopii paljon paremmin siihen aikaan, joka minulla on käytettävissäni.
Aluksi pelkäsin, että tämä menetelmä ei toimisi. Olin yrittänyt pelata Breathia uudelleen kerran aiemmin ja hylkäsin sen ennen Dueling Peaks Stablea, koska en ehtinyt koskaan uppoutua siihen täysin. Mutta kun annoin itselleni selkeästi merkityn tehtävälistan, pääsin mukaan paljon helpommin - ja minulla on selkeä tapa lopettaa. Se on muuttanut täysin tapani pelata pelejä.
Joskus, kun minulla on harvoin pari tuntia aikaa pelata, se saattaa tarkoittaa, että otan vastaan Divine Beastin. Kun minulla on 15 minuuttia aikaa, saatan etsiä viisi Hyrule Bassia, jotta voin päivittää haarniskan, tai tutkia vuoren huippua (tällä kertaa etsin kaikkia Korok-siemeniä, joten kiipeilyä on paljon). Osa Breath of the Wildin kaltaisen pelin iloa on se, että joka nurkan takana on aina jotakin, ja annan itselleni ehdottomasti luvan harhautua. Mutta jos tiedän, että minulla ei ole aikaa tutkia jotakin, merkitsen sen karttaan ja jatkan matkaa - ja sitten siitä merkistä tulee seuraavan pelisessioni tavoite.
Se on oudon systemaattinen tapa pelata näin avointa peliä, jossa on loputtomasti mahdollisuuksia, ja suoraan sanottuna se saattaa olla päinvastainen kuin mitä Breathin suunnittelijat ovat tarkoittaneet. Mutta se toimii aivojeni kannalta sillä ajalla, joka minulla on käytettävissäni. Nautin tästä läpipeluusta niin paljon, vaikka pelaan sitä Tetriksen kokoisissa aikalohkoissa.
Kuka tietää, tällä kertaa saatan jopa antaa itseni lukea sen loppuun.
